sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Ryppyotsa luostaripuutarhassa

Kirjastossa kerään sylin täyteen koirakirjoja ja pingon kiiltävät portaat alas niin nopeasti kun pääsen aiheuttamatta kovin kaikuvaa korkojen kopinaa. K odottaa jo pihalla. Minun on silti saatava edes yksi haastekirja mukaani samalla reissulla. Kierrän alakerran hyllyjen päädyt, joissa ei tänään näy suomalaista kirjailijan nimeä kuin yhdessä dekkarilta näyttävässä kannessa ja kannesa, joka tuo mieleen ehkä menneisyyteen sijoittuvan tyhjänpäiväisen kasvutarinan. Irvistän ja teen nopean valintani takateksteihin tutustumatta. Hyvällä tuurilla en koirakirjoiltani ehdi avata haastekirjaa ollenkaan ennen seuraavaa kirjastokäyntiä.

Kuva: Gummerus

Kolmetoista kotimaista 2013
5/13

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Puolet koirakirjoista on koluttu läpi ja Sisilian ruusu irvistelee kirjapinon pohjalta. Kurotan kirjan käteeni kärttyisänä ja luen takatekstiä joka toisen sanan yli harppoen. Aurinko paistaa kirkkaasti viikonloppuaamupäivässä luvaten kevättä. Vastahakoisesti ja otsa rypyssä käännän ensimmäisen sivun auki ja koitan rauhoittua.
Kun lumoon joudun tuoksun sen
pois täältä enää tahdo en.
Käyn lähelle ruusun ihanan
ja kättäni jo ojennan.
Vaan piikit häijyt, terävät
nokkoset oksat pistävät
ei lähellekään päästä mua.
On siinä vaara haavoittua.

Guillaume de Lorris: Ruusuromaani (n. 1235)
Vastahakoisuuteeni on tietysti syynsä. Yleisesti ottaen pidän historiallisista tai edes menneeseen aikaan sijoittuvista seikkailuromaaneista, joissa pääosassa on nuori nainen. “Seikkailu” voi olla todellinen tai tunnepohjainen, suuri tai pieni, mutta joka tapauksessa mullistava kulloisenkin omaa tietään kulkevan neitokaisemme elämässä. Mieluiten valitsen tämän tyyppiset kirjat sivumäärän mukaan: mitä paksumpi kirja, sen todennäköisemmin pidän siitä. Suuri suosikkini onkin Diana Gabaldonin Muukalainen, Matkantekijä-sarjan ensimmäinen osa. Tämäntyyppiset aiheet kuuluvat siis ehdottomasti luottolukemistooni.

Kaikki on hyvin, kunnes päässäni kilahtaa: kirjoittaja on suomalainen. Muistissa on vielä Mila Teräksen ankea ja yltiöarkimelankolinen Pimeän taivaan kilta (jonka luin tasan neljä päivää ja neljä vuotta sitten, kappas!) ja vähän sen jälkeen luettu Paula Havasteen Lapinmaan Nilla, katekeetan oppipoika, josta olen kirjoittanut lyhyen muistiinpanon: "Tylsä ja loppui tyhjään, kesken. Kansi, takateksti ja nimi antoivat odottaa mielenkiintoista tarinaa. Silti juoni ja aihe puuttui!" Minä raukka en ole saanut tämän parempaa käsitystä lemppariaineksistani suomalaisilta kirjailijoilta ja ennakkokäsitykseni on pesiytynyt niin syvälle, että karvat nousivat pystyyn myös aloittaessani Sisilian ruusun. Erityisesti, kun hetken matkaa luettuani tajusin mukaan sotketun myös aikamatkustusta.
Lapset olivat kumartuneet lammen rannalle ja katselivat kirkkaan veden läpi kuultavia hopeakylkisiä kaloja. Lorenzo heilutti ohutta puukeppiä vedessä ja sai kalaparven hajaantumaan. Pojat kikattivat. He kyllästyivät pian ja kierivät kauemmas lampea reunustavien kaislojen seasta.
Alussa oli Sisilialainen puutarha, silkkinen viuhka ja suloinen Rosalia. Lopussa luostarin rauniot, rukousnauha ja terälehtiään sulkeva ruusupensas. Rosalia kaipaa seikkailuita, mutta koska sisarusten toimeentulo on turvattava menemällä naimisiin, on tulevaksi aviomieheksi valittu vanha mutta varakas keisarin virkamies jonka mukana Rosalia toivoo pääsevänsä näkemään maailmaa kotosaaren ulkopuolelta. Rosalia ei ymmärrä pikkusiskonsa Florianan haaveita Suuresta Rakkaudesta; eikö sisko ymmärrä, että jos naimamahdollisuus aukenee, niin ainakaan se ei tule tapahtumaan rakkaudesta. Mielessäni hahmottuu heti muutama juonikuvio ja puuskahdan. Ainakin tiedän mitä tässä on tulossa, toivottavasti se on edes kirjoitettu hyvin. (Juonikuvio: Rosalia menee naimisiin, seikkailu meren yli alkaa, mutta sankaritar rakastuukin päätäpahkaa johonkin nuorukaiseen ja oih, sitä ollaan pulassa. Nyyhk niisk kuinkas tästä selvitään.)

Tajuan vasta aivan kirjan loppumetreillä ettei se sitten mennytkään ihan niin kuin olin kuvitellut. Tarina lähtee etenemään hyvin hidastempoisesti, ja ehdin jo ihmetellä millä perusteella tämä tarina on täytynyt saada paperille ja kansien väliin. Jälkeenpäin luin Sbrunoun miettineen samaa, vaikka muuten en yhtä ruusuisesti kirjaan suhtaudukaan. Tarttumapinta ja jännite puuttuivat pitkän aikaa, ja sitten kun sellainen tuli, se häilyi pois taas hetken päästä.

Sisilian ruusussa henkilöt jäävät etäisiksi ja kasvottomiksi. Suuri osa henkilöistä tuntuu olevan mukana ilman mitään tarkoitusta. Alkupuolella selostetaan vieläpä parilla repliikillä sukuhistoriaa, mutta tämän jälkeen näitä henkilöitä ei enää mainita. Eikä sukuhistoriikki-osuutta käytetä edes sukujen arvostuksen tai vaikutusvallan hienovaraisena esittäjänä, joten miksi ihmeessä sekoittaa soppaan lisää hahmottomia Giulianoja ja Biaggioita. Jotenkin tulee mieleen menestyselokuvista tehdyt konsolipelit. Sellaiset putkijuoksut elokuvan tapahtumasta toiseen jotka tehdään vain tahkoamaan rahaa ujuttamalla myyntipuheeseen elokuvassa esiintyneiden hahmojen ja paikkojen nimet. Sillä erotuksella, että Sisilian ruusun takana ei – ainakaan minun tietääkseni – ole mitään jymymenestystä jonka yleisö tuntee henkilöitä ja tapahtumia myöten.
Tiesin, että munkin näyt olivat pelottavia, mutta ehkeivät sentään kaikki. Olihan tämä tavoittanyt rukouksillaan Äiti Marian ja pelastanut Maria Stellan lapsen. Ehkä voisin kertoa hänelle enkelistäni. Voisin huojentaa hänen mieltään, sillä minun näkyni eivät olleet yhtä julmia kuin hänen.
Yli viikko lukemisen jälkeen olen kuitenkin saanut sen verran etäisyyttä, että osaan katsoa kirjaa jo hieman eri kantilta. Rosalian elämä muuttui, mutta aivan eri lailla kun hän koskaan kuvitteli. Ja aivan eri lailla kun minä olisin kuvitellut! Sain tästä parhaat maut irti vasta pitkään lukemisen jälkeen, johtuen osittain tarinan (minulle uudesta) "takaperin menemisestä", osittain siitä, että en lukemisen aikana osannut luopua synkeistä ennakkoluuloistani ja -odotuksistani. Jos lukisin Sisilian ruusun nyt uudestaan, osaisin irtautua sen maailmaan ilman takakireyttä ja ehkä jopa nautiskella rosmariinin tuoksuisesta viipyilevästä meri-ilmastosta ja hiljaisista, surumielisistä hymyistä.

Seuraavaksi kolmentoista kotimaisen listallani onkin vuorossa Kaari Utrio. Hämmästyttää, ettei minua ole aiemmin kiinnostanut ottaa selvää mitä Utrio kirjoittaa. Blogien perusteella tulen luultavasti pitämään seuraavasta haastekirjastani, vaikken vielä osaakaan nimetä yhtään kirjailijan kirjaa. Olen kai jotenkin onnistunut saamaan sellaisen "lato, maalaisjussi ja pettuleipä" -mielleyhtymän jostain Utrion kirjan nimestä tai kannesta (tai pelkästä suomalaisesta kirjailijanimestä!), etten ole kiinnittänyt kirjailijan tuotoksiin mitään huomiota.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti